Kaikki alkaa kyvystä kuvitella näkymättömiä ja leikkiä niitä näkyväksi. Seuraavaksi tulevat kirjaimet ja sen jälkeen kaikki onkin helppoa, kun voi lukea ja kirjoittaa. Lapsena viihdyin enimmäkseen keittiön pöydän alla miettimässä ja höpöttelemässä. Nykyään viihdyn jo pöydän ääressäkin.
Ryhdyin runoilijaksi kahdeksanvuotiaana, Uppo-Nalle oli kollegani ja vihkoni sivut täyttyivät nopeasti. Halusin laulavaksi näyttelijäksi. Kirjoitin näytelmiä, joita esitettiin kerrostalossa ovensa avanneille tädeille tai koulussa välitunnin jälkeen luokalle. Sain tätini vanhan kirjoituskoneen, jota paukutin kaikin voimin. Korjausnauhaa ei ollut, joten oli joko hyväksyttävä virheet tai keskityttävä erityisen tarkasti.
Kaksitoistavuotiaana aloitin urani hamsterikuiskaajana, kirjoitin kirjeitä ja harrastin teatteria. Viisitoistavuotiaana ryhdyin korutaiteilijaksi, kirjoitin tunnilla lappuja "tuutko koulun jälkeen meille?" katsoimme ystävän kanssa joka päivä koulun jälkeen saman elokuvan ja joimme murukahvia.
Myöhemmin löysin taas sanataiteen ja vihkojeni sivut alkoivat täyttyä. Mukaan tuli valokuvataide ja lisäksi opiskelin artesaaniksi. Päätin yhdistää kaiken mitä osaan ja opetella lisää. Syntyi luovuuslaboratorio, jota on niin kovin vaikea kuvata sanoin, sillä se elää jatkuvasti, muuntuu ja kehittyy kokijoiden näköiseksi toiminnaksi.
Olen utelias esteetikko ja leikkisä tosikko, asioiden tutkija ja useiden asioiden keräilijä. Viihdyn yksin ja seurassa, tarvitsen molempia. Saan toisten tekemästä taiteesta polttoainetta omaan tekemiseen ja ylipäätään elämiseen. Rakastan hyvää pullaa ja ehjiä kumisaappaita, kirjojen hajua ja niiden laittamista hyllyyn. Tällä hetkellä teen teatteria Hormihaikara työryhmässä, jossa saan käyttää kaikkia taitojani monin tavoin.
Luovuuslaborantti
Tuija Laine
