Vietimme viikonloppua mökillä järven rannalla. Oli myöhä, kaikki olivat menneet nukkumaan. Menin kuistille hengittämään. Yö oli säkkipimeä. Maa ja ranta sysimustat, järvi ja taivas kajastivat vaaleampina. Puiden rungot nousivat uhkaavana aitana harmaata vettä vasten.
Hiljaisuus oli täydellinen. Hyttynen ei inissyt, laine ei loiskinut rantakiveen, pöllö ei huutanut eikä lepakon siipi kahahtanut kuistin kattoparruun.Kuinka yksin ihminen onkaan pimeyden keskellä.
Vähitellen silmäni tottuivat yön tummaan väripalettiin. Katsoin taivaalle, siellä pilkahti tähti, ja toinenkin. Valkoiset valopilkut kimalsivat oksien lomasta ja piileskelivät runkojen takana. Pehmeän harmaa taivas oli täynnä valkeina loistavia valoja.Kuinka pieni ihminen onkaan tähtitaivaan alla.
Samassa kuulin kuikan huudon. Ääni kiiri järvenselältä, kaikui rannalta toiselle.Enää en ollut yksin.
-Teksti ja kuva: Jokirannan rapun alta-
Sain käsiini anopin lapsuudessa olleet Jörö-Jukka kortit. Korteissa on tarinoita, jotka karulla tavalla opettavat lapsille syy-seuraus suhteen. On lihava Pekka poika, joka kieltäytyy sopasta ja jo muutamassa päivässä laihtuu aivan luurangoksi ja lopulta joutuu hautaan.
Ja kun Jussi imee peukaloa tulee räätäli, joka leikkaa peukalot poikki isoilla saksilla.Kun Maija tyttö leikkii tulitikuilla on pian jäljellä vain tuhkakasa. Siinä muutama esimerkki millaisia tarinat ovat.Kortit ovat hauskasti kuvitettu ja kirjoitettu, mutta kuinkahan monella lapsella jää pelko moisista tarinoista?
-Teksti ja kuvat: Sini-
Joen pinta elää alati väreilevänä kaleidoskooppina. Joki kopioi taivaan värin, ottaa puiden varjot omakseen, kelluttaa ulpukoiden lehdet. Lukemattomat vesikirput kisailevat loputonta tanssia luoden laajenevia renkaita veden kalvolle. Renkaat muuttavat varjoisan lehvästön muodot, taivaan ja varjon värit helisevät veden pinnalla.
Sade saapuu joen ylle, ensin rauhallisena muutamin pisaroin, sitten raskaat kyyneleet helähtävät alas, puiden tumma kuvajainen rikkoutuu ja taivas häviää väriseviksi viivoiksi. Vesikirput piiloutuvat, mutta pisarat piirtävät veteen lukemattomia uusia renkaita. Ne elävät, kasvavat ja katoavat.
Sateen rytmi hakkaa yhä uusia kuvioita, joki on levoton, puiden oksat taipuvat nöyrästi, sade rapsahtelee lehtiin.
Luonto hiljenee, kuuntelee sadetta, odottaa.-Teksti ja kuva: Jokirannan rapun alta-
